Sain kutsun vuorovaikutukseen, muistinko mennä mukaan?
"Nuori tulee huoneestaan. En ihan ota selvää, onko jokin huonosti vai hyvin. En tee nyt itse mitään aloitetta, seuraan mitä tapahtuu. Minulla on muutenkin pari asiaa juuri hoidettavana. Hän tulee eteeni seisomaan. Katsoo osittain maahan ja vaikuttaa ehkä jopa surulliselta. Ei sano mitään, enkä minäkään, koska yritän edelleen lukea tilannetta. Joskus väärät kysymykset aiheuttavat hänessä ärsytystä. Kysyn silti, haluaako hän halata, koska se tuntui parhaalta mitä sanoa. Hän nyökkää ja halaamme."
Saan työssäni päivittäin kutsun vuorovaikutukseen nuoriltamme. Harvoin, jos koskaan, se tulee täysin suoraan sanoittamalla ja pyytä
mällä. Silloinhan kutsu olisi helpompi ymmärtää, selvittää ja siihen vastata. Ja mennä sitten taas eteenpäin. Mutta se vaatiikin minulta pysähtymistä. Hetken ajattelua. Omaa intuitiota. Ehkä jonkin meneillään olevan tehtävän tai tilanteen tauottamista. Samaan aikaan kutsu vuorovaikutukseen ei vaadi välttämättä mitään ratkaisua, ongelmaa, kysymystä tai vastausta. Ehkä vaan heittäytymisen, aidon reaktioni ja sitä kautta todellisen vasteen. Yhteisen hetken, jaetun tunteen. Kyse voi olla ihan vaan sekunneista, minuuteista, harvoin kuitenkaan tunneista. Hetkinen, eli voisiko se olla siis kohtaamista?
Lastensuojelun sijaishuollossa työskentelevän ohjaajan työ sisältää jatkuvaa lapsen ja nuoren kohtaamista. Samaan aikaan työ sisältää paljon välttämättömiä työtehtäviä, kirjallisista ja hallinnollisista töistä puhumattakaan. Ja vaikka ohjaajalla ei olisi mitään edellä mainituista hoidettavanaan, on kutsua välillä vaikea ylipäätänsä tunnistaa. Sijaishuollossa olevat lapset ja nuoret ovat haavoittuvaisessa, erityisessä ja haastavassa asemassa olevia nuoria. Jokaisen oma persoona, kokemukset, diagnoosit suhteessa ympäristöön, paikalla oleviin ihmisiin määrittävät sitä, millainen kutsu on tulossa. Meille aikuisille, koulutetuille ohjaajille vuorovaikutuksen aloite, omien ajatusten tuominen on useimiten helppoa. Tuskin edes ajattelemme, kun aloitamme vuorossa jotakin asiaa hoitamaan. Sen lisäksi, että pysähtyisimme tarkastelemaan kutsua, meidän pitää tarkastella sitä, ettemme vaadi tai ajattele vuorovaikutusta omilla ehdoillamme. Uskon, että silloin kutsuja menee kaikista eniten ohi. Kun epäilemme tai jopa tunnistamme kutsun, olisimme uteliaita ja antaisimme ajan hetkeksi pysähtyä.
Muistathan siis mennä mukaan.
Kirjoittaja on Valonrannan lastensuojeluyksikön ohjaaja Iira Kortelainen (yhteisöpedagogi AMK ja YAMK), jolla on työotteessaan saman aikaisesti heittäytyvää leikkimielisyyttä ja johdonmukaista turvallisuutta.
Kuvassa Iira muisti mennä mukaan Veera-open Humppa-koiran silittelyyn!