Kun sisäinen motivaatio kouluun puuttuu – mitä jää jäljelle?
Usein kuuluu sanottavan, että nuorella ei ole koulumotivaatiota. Tuo toteamus saattaa kuulostaa päätepisteeltä, ikään kuin mitään ei olisi tehtävissä. Mutta voisiko olla niin, että koulumotivaation siemen kasvaa joskus aivan muualta kuin koulunkäynnistä itsestään?
Lastensuojelun ja koulumaailman rajapinnassa olen huomannut, että silloin kun sisäinen motivaatio on heikko, arjen peruspalikoiden merkitys korostuu. Vuorokausirytmi, ruokailutottumukset ja päivittäinen aktiivisuus eivät ole vain taustatekijöitä, vaan usein lähtökohta muutokselle. Kouluakäymättömyys voi tuntua umpikujalta, mutta ensimmäiset pienet askeleet eivät välttämättä viekään suoraan pulpetin ääreen, vaan juuri näiden perustarpeiden äärelle. Kun unirytmi vähitellen asettuu, myös syöminen ja jaksaminen kohenevat. Kun kännykkä ei valvota öisin, nuori voi saada ensimmäisiä kokemuksia siitä, että arki alkaa kantaa edes hieman paremmin. Se voi avata tilaa uusille mahdollisuuksille ja vähitellen myös koulunkäynnille.
Pohdin koulumotivaatiota Edward Decin ja Richard Ryanin itsemääräämisteorian valossa. He nostavat esiin kolme psykologista perustarvetta motivaation syntymisen edellytyksenä: autonomian, kompetenssin ja yhteenkuuluvuuden. Vuorokausirytmistä tai kännykkärajoista he eivät sinänsä puhu, mutta heidän teoriansa soveltuu tähänkin. Käytännön rutiinit voivat luoda nuorelle kokemuksen ennustettavuudesta ja pienistä onnistumisista – ja sitä kautta kompetenssista. Onnistumisten mahdollistaminen sopivan vaatimustason kautta auttaa pikkuhiljaa luomaan uskoa siihen, että voi jälleen olla osa kouluyhteisöä: tuntea yhteenkuuluvuutta siellä, mistä on jo meinannut kokonaan pois tipahtaa. Ulkoiset rakenteet, kuten unirytmiin liittyvät säännöt, voivat ajan myötä sisäistyä nuoren omiksi valinnoiksi, kunhan niitä tuetaan autonomian kautta. Näin motivaation rakentuminen ei lähde tyhjästä, vaan arjen pohjasta.
Entinen esihenkilöni Terhi Toikkanen on kiteyttänyt tämän osuvasti: "Kun harjoittelun myötä arjen rutiineista kehittyy nuoren omia valintoja, kompetenssin ohella avautuu myös tilaisuuksia kokea autonomiaa, ja jos ne osuvat yksiin toisten ihmisten arjen valintojen kanssa, myös kuulumista ja yhteisyyttä." Hän muistutti myös siitä, että kasvattajan tehtävä on tunnistaa jopa heikot signaalit lapsen omista yrityksistä muokata rutiineja. Ne voivat olla pieniä testauksia siitä, onko oikeasti mahdollista vaikuttaa omaan arkeen. Itseohjautuvuus ei ole vaatimus, vaan tavoite – ja se vaatii tilaa kokeilla ja erehtyä.
Voisiko siis sanoa, että uni, ravinto ja liikunta eivät ole vain fyysisiä perustarpeita? Ne luovat myös alustan autonomialle, kompetenssille ja yhteenkuuluvuudelle. Kun vireystila ja jaksaminen paranevat, nuorella on enemmän voimia tehdä omia valintojaan, onnistua pienissä askelissa ja liittyä toisiin. Decin ja Ryanin teorian näkökulmasta kouluun paluu ei ole pelkkä pedagoginen kysymys, vaan se rakentuu myös siitä, että nuoren arki saa vakaamman pohjan.
Kun arjen rakenteet tukevat autonomiaa, kompetenssia ja yhteenkuuluvuutta, sisäisen motivaation edellytykset voivat vähitellen syntyä. Ja juuri siitä voi alkaa tie takaisin kouluun – ei yhtenä suurena loikkana, vaan monina pieninä askeleina.
Kirjoittaja on Veera Tammiruusu, erityisluokanopettaja ja Valolan yrittäjä, jolla motivaatio vaikeassakin tilanteessa olevien nuorten koulunkäynnin rutiinin palauttamiseen ei ole hukassa!
